tiistai 23. toukokuuta 2017

23.5.

Jos lukee tätä blogia, voi nähdä ihmisen kehityskaaren. Ainakin itse näen sen. Lohdullista on se, että täysi-ikäisenäkin voi vielä edetä kehityksessä. Pelottavaa on se, että kirjoittamisen myötä on niin paljas. Tällainen olen.

Vaikka läheskään kaikkea en kerro. Ette esimerkiksi vielä tienneet tältä päivältä sitä, miten iloisena, sydän keveänä, katselin tuon kankaan kuivumista huikaisevan sinistä taivasta vasten. Katselin, otin kuvan ja ihailin. Riemukasta pyykkiä.
Aamulla vein kaksi jännityksestä kihisevää lasta päiväkotiin - oli retkipäivä. Pienen ajan kuluttua pyöräilin vielä päiväkodin ohi kaupunkiin (vaikka tuli pitkä mutka) vain siksi, että sain nähdä linja-auton päiväkodin pihalla. Oli minun tehtäväni toimikunnan puolesta kilpailuttaa autot ja varata kuljetus; ensimmäistä kertaa elämässäni tein jotakin tuollaista. Kun näin auton, kaikki sisällä, turvallisesti vöissä istumassa, tehtäväni oli täytetty. Pelokkaana ihmisenä ehdin jo kuvitella, että retki menee mönkään, jos olen tilannut auton jotenkin väärin.
Olen lukenut painavaa asiallista tekstiä, joka sana kerrallaan jysähtelee tajuntaani. Se tuo surua, mutta samalla helpotusta: maailma on tällainen. Minä olen tässä.
Nyt istun kotona, lapset ovat ulkona. Voin nähdä heidät ikkunasta, kun he hämmentävät hiekkakeitoksiaan. Kuuntelen yhtä uutta suosikkisävelmääni: "Oi nuoruus! Oi nuoruus! Nyt voitonhetkes kevät on..."

Kirjoittaminen paljastaa.
Yksityinen voi olla yleistä.
Ihmisen syvimmissä tunteissa kohtaa yhteisen ihmisyyden kokemuksen.

keskiviikko 17. toukokuuta 2017

17.5.

Tänä aamuna ehdin lukea hetkisen, kun odottelin lasten heräämistä. Isommat lähtivät kouluun, hörpin kahviani, lueskelin. Selvästi on jo kesäloma-asetukset kahden nuorimman aamu-unissa. Yhdeksäksi eskariin on kova tavoite, kun olisi niin kiva vetää lämmintä peittoa ylle vielä puoli yhdeksän maissa. No, ehdittiin - muutama minuutti jäi aikaa ylikin!

Luin esimerkiksi tällaisen, joka jäi mieleen:

"Suomalaiselle kulttuurille on tyypillistä ulkokohtaisuus. Suomalainen ei helposti kuvaa toisten ihmisten, tapahtumien ja esineiden merkityksellisyyttä omasta itsestään käsin, siis henkilökohtaisesti, vaan irrallaan itsestään. Suomalainen ulkoistaa oman elämänsä, toisin sanoen on ennemminkin tarkkailijan ja analysoijan roolissa kuin mukana itse elämänvirrassa. Tällöin elämästä jää puuttumaan kokemuksellisuus: mitä elämä itselle merkitsee, miten ihminen kokee elämänsä, mitä hän tuntee, mitä hän haluaa elämältään. Elämä menee ikään kuin hukkaan, kun ihminen peilaa itseään aina ympäristöön sen sijaan, että kokisi itse omat tunteensa.
Kun elämä jää tavallaan elämättä, ihmiselle ei myöskään voi muodostua vahvaa tietoisuutta itsestään. Ihminen ei siis reagoi ympäristön ärsykkeisiin omien sisäisten tuntemustensa perusteella vaan siten, miten kyseisessä ympäristössä on soveliasta reagoida. Hän toimii kuin robotti vastaten ulkoa tuleviin ohjeisiin. Näin ihminen typistää itsensä ja kokemus itsestä jää vajaaksi. Myöskään omaksi itseksi tuleminen ei edisty, koska itseksi tuleminen edellyttää aitoja reaktioita ja oman minän luomista. Oman minän luominen on ainutkertainen, luova prosessi, joka syntyy omista lähtökohdista ja elämänkokemuksista. Luovuus luo ihmisestä yhä enemmän itsensä näköisen. Jos ihmisellä ei ole elämää sisällään, sitä ei myöskään voi olla rajalla, ihmisen ja ulkoisen maailman kohtaamispaikassa. Elämä siis lähtee ihmisen sisäisestä tunnemaailmasta.
Ulkokohtaisuuden takia suomalainen vuorovaikutuskulttuuri on vähäpuheista, itseä vähättelevää ja niukasti toisille palautetta antavaa. Suomessa on ennemminkin välttelevän kuin lämpimän kiintymyssuhteen kulttuuri. Vältetään ilmaisemasta voimakkaita tunteita. Ihanne on se, että lapsi ei itke, vaikka siihen olisi aihetta. Ihannoidaan lapsen "reippautta". Pettymyksen tunteen ohella muut tunteet, jotka lapsi oppii tukahduttamaan ja joita ei siten opi kasvaessaan tunnistamaan, ovat vihan tunne ("meillä ei raivota eikä paiskota ovia"), surun tunne (esim.vähätellään lapsen tuskaa, kun lapsi näkee kuolleen eläimen), pelon tunne ("valot päällä ei nukuta") ja hellyyden tunne. Vanhemman ja lapsen väliset suhteet ovat löyhiä. Tällä tavalla ihminen pyrkii välttämään luopumisen kipua ja irrottautumista. Jos joku uskaltaa osoittaa kiinnostusta ja toisen arvostamista, se tulkitaan tunkeilemiseksi. Vaikeneminen, puhumattomuus ja itsensä vähättely kumpuavat siitä nöyryydestä, jota suomalaisen on täytynyt osoittaa ylemmilleen aikojen kuluessa."
(Napit vastakkain, Tia Isokorpi 2006)

torstai 11. toukokuuta 2017

11.5.




Kevät pakahduttaa ihmisen.

Joutsenet. Sinensininen taivas. Aurinko. Kirpeä tuuli, joka vain keväisin kulkee tällä tavalla aavojen yli.
Ja sitten: pienet pulleat kukkavauvojen nyrkit, jotka nostavat itseään mullasta ylöspäin. Olen kävellyt kukkapenkkini vierustaa ja tervehtinyt ystäviäni pitkästä aikaa.
Ovatko kevääseen syntyvät ihmisvauvat onnellisimpia, vaaleanvihreään kasvuun saapuvat? Tai ehkä kaikki vauvat syntyvät kuin kevät - pikkunyrkit elämälle avautuen.

Kevät pakahduttaa. Yksi pakahtumisen hetki lähestyy taas, kun tyttönen lopettaa eskarin. Hän hyräilee kotona laulua, jonka he laulavat kevätkirkossa, sydänlinnusta siinä puhutaan. Tänään ajattelin sitä, kun pyöräilin kaupungista. Jäähyväislaulu tämän eskarivuoden ystäville, ajattelin myös, ja aloin itkeä. Onneksi oli vastatuuli, erittäin kylmä sellainen, joten kyynelet menivät tuulen piikkiin. Nyt kuitenkin tiedän, että koulussa oleminen on ihanaa ja tulee yhtä kauniita keväitä, kun eskarilaisten keväät. Kun esikoinen viisi vuotta sitten lähti eskaristaan, en tätä tiennyt.
Elämä opettaa, lapsia ja vanhempia.

tiistai 9. toukokuuta 2017

9.5.


Aamulla puistossa pienimmän kanssa.

Aluksi olimme kahdestaan. Yhtäkkiä hiekalla juoksi orava. Se näytti tavattoman suloiselta, kun nakersi etutassujensa välissä jotakin. Söpö, mutta sitten tuli mieleen, että joskus oravat ovat menneet lastenvaunuihin.
"Ehkä tuo on se orava Nappisilmä", sanoin pojalle innostuneella äänellä.
"Miten le on voinut ladiotta päättä ilti", sanoi pikkumies ja puhui oikeastaan järkevämpiä kuin minä. Mitenpä ne Noita Nokinenän hahmot täällä meidän puistossa olisivat.

Olen ehtinyt olla täällä puistossa lukuisat kerrat. Nyt ihmettelemme puistotuttujen kanssa, miten vauvani on jo noin iso. Nimittäin muutama vuosi sitten kiikutin tyttöä tänne puistoon, ja poika oli vauva, joka nukkui harmaan pussin sisällä kaksostenrattaissa. Nyt hän kiipeää kiipeilytelineen ylimpiin naruihin.
Ensikosketuksen puistoon sain syksyllä 2011, kun silloinen puolitoistavuotias tyttöni ulkoili hoitopaikkansa kanssa. Kukkahaalari päällä hän viipotti täällä, kiipesi tomerasti mäkeä ylös ja veti itse pulkkaa perässään. Sitä ihmeteltiin silloin, että jopas onkin topakka ja sisukas - ja sitä hän on edelleen!

Joskus kun katson puistoissa olevia ihmisiä, minua säälittää. Erityisesti, jos siellä on yksi aikuinen ja yksi lapsi. Ehkä suodatan siihen omaa väsymistäni; en ole aina ollut puistoissa innokkaana. Toisinaan olen vain ottanut kellosta tavoitteen, että siihen asti ainakin ollaan ulkona ja sitten on oltu, ilman sen suurempia intohimoja. Nyt olin sellainen yksinäinen aikuinen lapsen kanssa. Mutta olinko murheellinen? En oikeastaan. Taivas oli kirkkaansininen, tuuli hyvin kylmä. Lapsi keräsi kauniita käpyjä ja yhden suuren kiven mukaansa, niin kuin hän aina puistoissa kerää.

Olin vuorannut vaatetta enemmän kuin viime viikolla, mutta silti syväjäädyin ihmeellisesti. Kesti pari tuntia lämmetä sisällä läpikotaisin.

tiistai 2. toukokuuta 2017

2.5.

Toisinaan (onneksi) ajatukset ovat hattarankevyitä.

Olen ajatellut ihanimpia hetkiä.
Niitä on esimerkiksi se, kun kesäiltana, paljain varpain, kävelen vielä kierroksen pihalla, noukin unohtuneita tavaroita ja leluja, hymähtelen hieman (nämäkin kengät täällä ja tämä hassu pehmolelu). Tuoksuu vahva kesä, vihreä on niin syvää, että näyttää tummimmillaan mustalta, toisinaan usva nousee pellon ylle. On hiljaista; kesästä väsyneet lapset nukkuvat jo.

Tai olemme reissussa, kesällä, ja vasta iltamyöhään perillä. Pitää vielä pysähtyä johonkin kauppaan. Asfaltti on lämmin, tuoksuu kesä kaupungissa, olemme lomalla, valo ei lopu, kaikki on mahdollista. Ihmiset hymyilevät enemmän, ja jos merikaupungissa ollaan, lokit kirkuvat. Oi lokit, rakastan ääntänne! Ja erityisesti silloin, kun kesäisinä aamuöinä kolmen ja neljän välillä lennätte tässä talomme yllä kirkumassa. Kuulen sen, huone on jo viilentynyt aamun lähestyessä, vielä ei tarvitse herätä, kaivaudun tyynyyni ja lokit huutavat ääniään uneni läpi.

Tai haistan hattaran tuoksun. En halua syödä sitä, mutta hattaran tuoksu kuuluu kesään, ainakin kerran.

Tai olen veden rannassa. Vesi liplattaa kuin silkkisistä silkkisin kangas ja laineet osuvat jalkoihin. Vesi on niin lämmintä, että se on kuin silitys ihoa vasten, ei mitään kylmän aiheuttamaa varpaiden nostelua tai kirkunaa.
Tai luen ihastuttavaa haastattelua kuten tätä klik. Imen sanoja, liimaudun niihin, tunnen kuin tuntisin tämän ihmisen, vaikkemme ole koskaan tavanneet. Hän kuvaa elämää niin, että ilostun valtavasti ja toisinaan nielaisen ylimääräisen kerran. Mutta enimmäkseen nauran, ja se tekee minulle tavattoman hyvää.

tiistai 25. huhtikuuta 2017

25.4.


Pyöräillessäni mietin kaikenlaista.

Taivas oli uskomattoman sininen. Auringossa oli jo lämmintä, mikä on harvinaista tässä tuulien kaupungissa. Tuulen suunta oli lämpimästä, ei pelkkää pohjoista.
(Nyt kun kirjoitin tuon tuulien kaupungin, aloin väristä: elän tällaisessa runossa, mikä ihana ajatus!)
Tuntuu, että ensimmäinen tällainen todellinen kevätpäivä täällä meillä. Ei siis ollut väärä valinta, että päiväkotilaiset lähtivät aamulla ohuemmilla hanskoilla.
Keksin mielestäni ristorasamaisen ajatuksen:
Tuulinen päivä kaupungissa. Hiekka rahisee hampaissa.
Tuuli nimittäin nosti auraushiekkaa suuhun asti. Ajattelin senkin, että koska minulla ei ole astmaa, pidän auraushiekasta. Pidän erityisesti huhtikuisesta auraushiekasta, joka rahisee tiellä ja hieman suussa. Se on selvä merkki vuodenaikojen vaihtumisesta. (Kylläpä olen nyt tähän hiekkaan kiintynyt, kun jo toisen kerran peräkkäin kirjoitan siitä. Tavalliset asiat ovat parhaita.)

Kevät on kutkuttava ajatus. Yksi pieni haave nostaa taas päätään, kun aika lähestyy. Mansikkamaa. Ehdin jo hakea tietoa, että touko-kesäkuu on sopiva aika perustaa se (viime kesänä jäi perustamatta, jospa nyt!). Meillä on aivan pieni maapläntti, johon ei montaa mansikkaa mahdu, mutta olisi oma mansikkamaa! Sitten pihan nurkalla olisi mansikoita, viinimarjapensaita ja karviaismarjapensas. Siellä voisi loppukesällä käyskennellä (tämä on juuri oikea sanaa kuvaamaan kävelyä marjapensaiden välissä) ja napsia marjoja ohimennen suuhunsa. Pidän esimerkiksi siitä, että lapset loppukesän iltoina juoksevat pihalla paljain jaloin: piilosta, hippaa, mitä milloinkin, ja joku menee piiloon marjapensaiden taakse ja syö sieltä marjoja. Juuri siksi pihalla on oltava pensaita, että lapset saavat ohimennessään maistella. Juuri siksi on hyvä olla kirsikkapuita, että alkukesästä juoksevat sinne, pienet jalat oikein vilistävät, hameet hulmuavat, ja likaisilla hiekkakäsillään poimivat kirkkaanpunaiset marjat syötäväksi.

Kävin kirjastossa. Ehdin pohtia sukupolvien kulkua ja salaisuuksia. Lainasin kirjan, jonka alaotsikkona on Ylisukupolvinen tiedostamaton. Psykologia-, etiikka-, estetiikka -hyllyjen kohdalla minulle tulee olo, että voisin imeytyä kirjojen väliin, yhdeksi osaksi kirjahyllyä. Niin kiinnostavia aiheet ja otsikot ovat! Onneksi voin ottaa muutaman kerrallaan kotiin luettavaksi.

Kun kurvasin kotipihaan, kuulin kirkonkellot. Sanomakellot jollekin. Taivas on niin sininen, valo niin kirkas, joku on kuollut.
Ehdin ajatella auraushiekat, marjapensaat, sukupolvet ja niiden sammumisen.

perjantai 21. huhtikuuta 2017

21.4.


On kevät, valostuvien päivien ja kirkkaiden iltojen aika.
On kevät, vaalenevien värisävyjen aika.
Siksi olen neulonut minttua, vaaleanpunaista, keltaista. Olen pinonnut myssyjä summittaisesti, ja yhtä summittaisesti nostin pupurätin siihen viereen odottamaan tuliaiseksi päätymistä.
Ja kas - täsmälleen samat värit molemmissa!

Tänään iloitsin lakaisukoneesta. Se hurisi edellämme ja teki pyöräteistä sileitä. Saimme pienimmän kanssa viilettää pyörällä auringon alla sileällä tiellä! Tämäkin aina keväällä tulee: puhtaat tiet. Juuri näinä hetkinä koen, että sadasosamillin ymmärrän moottoripyöräilijöiden keväistä kuumetta. Minuunkin keväiset tiet ja aurinko vaikuttavat levottomasti: tekisi mieli lähteä reissuun ja kaupunkilomalle. Kevät kaupungissa - siinä on jokin runollisen viehättävä kaiku.

Olen keski-ikäistynyt. Sen tiedän siitä, että olen ruvennut kirjoittelemaan tännekin m i e t e l a u s e i t a. (Olen aina vierastanut niitä teepusseja, joissa on Ajatus. Tai muuten sitä, että elämä tiivistetään mietteeseen.) No, nyt siis olen itse alkanut tiivistää. Tämänkertaisen oivalluksen on kirjoittanut Suvi Ahola (Kylmän veden kaipuu ja muita harrastuksia -teoksessa):
"Elämän pitäisi, niin uskon, olla sarja rautaisia yllätyksiä, joiden jäljiltä ihminen aina pikkusen särkyy, kerää sitten palaset yhteen ja jatkaa eteenpäin. Ei siksi, että on niin valinnut, vaan siksi, että on pakko. Kerta kerralta rujompana ja samalla vähän kestävämpänä."

Kevätsävyjä viikonloppuusi!